Kirjoittajalta Patricia Seppälän säätiö

Uusi kuvajournalisti -palkinnon voittaja Joonas Vohlakari

Uusi kuvajournalisti -palkinnon voittaja Joonas Vohlakari

Kuvajournalismi 2018 -kilpailussa Uusi kuvajournalisti -sarjan voitti Joonas Vohlakari. Tuomariston mukaan ”voittaja on löytänyt elämänmakuisen ja tunnelmallisen aiheensa läheltä, jonne ei välttämättä ole helppo katsoa. Kuvaaja on tehnyt työnsä kunnioituksella kuvattavia kohtaan. Tyyli ei vie kuvaajaa, vaan se palvelee aihetta. Kuvaajasta löytyy paljon potentiaalia ja hän omaa vahvan silmän.”

Minkälainen on taustasi ja koulutuksesi kuvaajana?

Vuonna 2013 päätin lopettaa elektroniikan opinnot Turun Amk:ssa kahden viikon opiskelun jälkeen ja siirtyä Paasikivi-Opistoon valokuvauslinjalle. Näin jälkeenpäin ajatellen olen erittäin tyytyväinen tähän päätökseen. Olin ottanut valokuvia n. 15-vuotiaasta lähtien ja ajatus valokuvauksen opiskelusta oli aina pyörinyt takaraivossani. Usko omiin taitoihin oli kuitenkin vähäinen. Paasikivi-Opistossa aloin kuitenkin ymmärtämään enemmän valokuvasta ja se toimi hyvänä valmennuskurssina tulevia opintoja varten. Seuraavana syksynä aloitinkin opiskelun Lahden Muotoiluinstituutissa valokuvalinjalla, josta valmistuin viime keväänä.

Opinnot Muotsikassa kasvattivat niin kuvaajana kuin ihmisenäkin ja olen erittäin tyytyväinen, että sain opiskella siellä. Lahdessa löysin oman tyylini kuvata ja tutustuin moniin mielenkiintoisiin ihmisiin. Se myös mahdollisti monia kokemuksia joita en muuten olisi koskaan päässyt kokemaan, esimerkiksi vaihto-opinnot Bratislavassa, Slovakiassa sekä työharjoittelun Helsingin Sanomissa.

Pelaaminen on veljilleni mieluinen vapaa-ajan viete, 2017. Sarjasta Toinen Perhe.

Millä kuvilla osallistuit Uusi kuvajournalisti -sarjaan?

Kaikki kuvat, joilla osallistuin kyseiseen sarjaan, ovat projektistani Toinen Perhe, joka oli myös opinnäytetyöni Muotoiluinstituuttiin. Toinen Perhe kertoo isästäni sekä kolmesta velipuolestani, jotka asuvat metsän keskellä, pienellä länsisuomalaisella paikkakunnalla. Kuvaessee on henkilökohtainen, mutta siinä on myös yhteiskunnallisia piirteitä. Se on katsaus oman kaupunkilaiskuplani ulkopuolelle, missä isäni ja veljeni elävät hyvin erilaista elämää omaani verrattuna.

Ennen kuin olin aloittanut kuvaamaan projektia varten, pohdin olinko valinnut ’’liian helpon’’ aiheen päätettyäni kuvata omaa perhettäni. Pelko kuitenkin osoittautui hyvin pian turhaksi, sillä sarjaa työstäessäni jouduin moneen otteeseen painiskelemaan eettisten kysymysten parissa, jotka ovat dokumentaarisessa valokuvauksessa lähes aina läsnä. Yksi asia, jonka usein löysin edestäni, oli yksityisen tekeminen julkiseksi, joka tietyllä tapaa korostui tässä projektissa vahvemmin, koska kyseessä oli oma perheeni. Olenkin erittäin kiitollinen, että isäni ja veljeni lähtivät mukaan tähän projektiin.

Vaikka työn pääosassa onkin neljä raavasta miestä, koen, että tavoitin kuvissani kaiken maskuliinisuuden keskellä jonkinlaista hienovireistä herkkyyttä. 

Tulppaanit ja Onnin kääretorttu, 2018. Sarjasta Toinen perhe.

Miksi valitsit juuri nämä kuvat?

Kuvasarja koostuu kokonaisuudessaan reilusta kolmestakymmenestä kuvasta, ja oli vaikea tavoittaa ’’koko tarina’’ ja sarjan tunnelma vain kymmenellä kuvalla. Kuvavalinnat vaihtuivat useaan otteeseen ja monta itselle mieluista kuvaa piti jättää valitsematta. Koen kuitenkin, että loppujen lopuksi päädyin toimivaan tiivistelmään kokonaisuudesta.

Näissä kymmenessä valitsemassani kuvassa seitsemässä esiintyy ihminen, joka on prosentuaalisesti hieman enemmän kuin mitä kuvasarjassa kokonaisuudessaan on henkilökuvia. Vaikka ihmiset ovatkin kuvasarjan pääosassa, kuvaan paljon tiloja sekä detaljeja. Näillä ’efektikuvilla’’ pyrin korostamaan kuvakokonaisuuden tunnelmaa, informoimaan hienovaraisesti sekä esittelemään tilaa, jossa tarina tapahtuu. Näitä kuvia oli kuitenkin vaikea saada mahtumaan kymmenen kuvan joukkoon, sillä henkilökuvat toimivat mielestäni paremmin näin pienessä kokonaisuudessa. 

Lopullisten kymmenen kuvan joukkoon päätyi viime metreillä myös veljeni tekemä piirros, jossa hän kuvaa isäni muutaman vuoden takaista irtisanomista. Koko sarja sisältää kokonaisuudessaan kaksi tälläistä piirrosta, jotka ovat nuorimman veljeni tekemiä. Koen, että ne avaavat hyvin päähenkilöiden taustoja ja toimivat myös visuaalisesti valokuvien joukossa.

Onnin piirrustus, 2017. Sarjasta Toinen Perhe.

Minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on valokuvauksen suhteen?

Suunnitelmissa on työskentelyä henkilökohtaisten projektien sekä toimeksiantojen parissa. Myös valokuvakirjat kiinnostavat. Toinen Perhe – sarjan lopputuote olikin kirja, kuitenkin erittäin pieni omakustannepainos. Kirjan taiton, kuvajärjestyksen ja editoinnin työstäminen oli haastavaa, mutta erittäin mielenkiintoista. Kirjan graafinen ilme on omaa käsialaani ja pidin siitä, että sain itse päättää kaikesta. Olisi kuitenkin hienoa päästä tekemään ’’oikea valokuvakirja’’ ja saada mahdollisuus työskennellä graafisen alan ammattilaisten kanssa tälläisessä prosessissa.

Ensilumi, 2017. Sarjasta Toinen Perhe.

Joonas Vohlakari (s. 1991) on Helsingissä asuva porilaissyntyinen valokuvaaja. Vohlakari on valmistunut Lahden Muotoiluinstituutista medianomiksi vuonna 2018 valokuvauksen opintolinjalta. Hänen valokuvansa ovat suoria ja kaunistelemattomia, mutta myös herkkiä ja esteettisiä. Nämä ominaisuudet näkyvät mielenkiintoisena kontrastina hänen töissään.

Vohlakarin töitä on ollut esillä useissa ryhmänäyttelyissä ja hänen kuviaan on julkaistu mm. Helsingin Sanomissa ja slovakialaisessa aikakauslehti Týždeňissä. Vohlakari toimii tällä hetkellä vapaana valokuvaajana.

Instagram: @vohlakaritapio

Web: https://www.lahtilahtis.fi/joonas-vohlakari (henkilökohtaiset sivut tulossa)

Artikkelin aloituskuva: Isä ja kissat tupakalla, 2018. Sarjasta Toinen Perhe.





Neljäs Poliittisen valokuvan festivaali on Mahdollisuus

Neljäs Poliittisen valokuvan festivaali on Mahdollisuus

Maaliskuussa käynnistyvä Poliittisen valokuvan festivaali (PVF) kysyy: Miten toimia? Miten ihmiset voivat elää planeetalla tasapainossa muiden elollisten olentojen kanssa? Mitä pitäisi tehdä, kun usko ongelmien ratkaisuun poliittisen päätöksenteon avulla on hiipunut ja raja parlamentaarisen vallan ja globaalin taloudellisen vallan välillä hämärtyy. Festivaali vastustaa käsitystä siitä, että asioihin ei voi vaikuttaa ja nostaa esiin valokuvahankkeita, jotka käsittelevät pienempiä ja isompia muutoksia ja vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja elää. Muutokset voivat olla henkilökohtaisia elämäntapavalintoja tai ne voivat tähdätä laajempaan murrokseen yhteiskunnan tai taloudellisen vallan rakenteissa.

Festivaali järjesti tuellamme avoimen hankehaun ja pääsimme tukemaan Airin Bahmanin, Touko Hujasen, Linda Mannerin & Ella Kiviniemen sekä Patrik Rastenbergerin & Sergio Prudantin projekteja. Pyysimme tekijöitä kertomaan projekteistaan.

Lasse Nordlund on asunut omavaraisesti lähes 30 vuotta. Hän on perustamassa puolisonsa Maria Dorffin kanssa omavaraopistoa Valtimolle. Kuva: Touko Hujanen, 2018.

TOUKO HUJANEN projektistaan METSÄPERHE:

Lasse Nordlund (s. 1965) on Suomessa tiettävästi tällä hetkellä ainut ihminen, jolla on pitkäjänteistä kokemusta täysin omavaraisesta elämästä. Nordlund eli Pohjois-Karjalassa metsässä yli 20 vuotta omavaraisesti. Vähimmillään Lasse on käyttänyt rahaa 50 euroa vuodessa. Nyt Lasse ja hänen kumppaninsa Maria Dorff asuvat Valtimolla kahden lapsen kanssa. Pariskunnasta on viime vuosina tullut niin sanotun ”jälkifossiilisen” liikkeen keskeisiä vaikuttajia Suomessa. Lasse ja Maria ovat perustamassa Suomen ensimmäistä ja maailmassakin ainutlaatuista omavaraopistoa, joka aloittaa vuonna 2020.

Heinäkuu 2018 oli maailmanlaajuisesti mittaushistorian kuumin kuukausi. Ennätyskesän jälkeen julkaistu IPCC:n ilmastoraportti herätti kansainvälisen yhteisön reagoimaan ilmastonmuutokseen. Energiapolitiikka, ruuan ja hyödykkeiden tuotanto sekä kasvutalouden kritiikki ovat kaikki erittäin akuutteja teemoja ja liittyvät suoraan Nordlundin ja Dorffin elämäntapakokeiluun ja omavaraopiston perustamiseen. Pariskunnan elämäntavan keskiössä on halu valmistaa mahdollisimman monet käyttämistään esineistä itse ja he ovat vahvasti teknologiakriittisiä.

Jälkifossiilinen liike ei keskity pelkästään vallitsevan elämäntavan kritiikkiin vaan pyrkii kokeilemaan ja tarkastelemaan vaihtoehtoisia toimintamalleja ja keräämään tietotaitoa elämästä ilman fossiilisia polttoaineita.

Liis Leedo (vas.) ja Emilia Blomfelt eivät tunteneet toisiaan ennen kuin päätyivät kämppiksiksi Helsingin Etu-Töölöön. Vanhan kerrostalon asunnoista valtaosa on yhteisökäytössä. Tytöt innostuivat maalaamaan eteisen ja keittiön kaikki seinät ja ovet. Kuva: Ella Kiviniemi, 2019.

ELLA KIVINIEMI ja LINDA MANNER projektistaan MEILLÄ/UTOPIA:

Olemme aiemmin kuvanneet yhdessä kuvat ilmastonmuutosta käsittelevään tietokirjaan Hyvän sään aikana – mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken (Into Kustannus, 2017). Olimme jo tuolloin kiinnostuneet asumisyhteisöistä ekologisena valintana, mutta aihetta ei ehditty käsitellä kirjassa syvällisesti. Festivaali tarjosi meille mahdollisuuden pohtia yhteisöasumista ympäristönäkökulman lisäksi myös sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden sekä kulttuurin muutoksen kannalta. Yhteisöasuminen on orastavasta suosiostaan huolimatta vielä marginaalista.

Voisiko yhteisöasuminen vähentää yksinäisyyttä, pienentää kulutusta ja opettaa ihmisiä kollektiiviseen vastuunkantoon, huomioimaan toisiaan ja tuntemaan kokemusta ”meistä”? Nämä asiat  ovat kaikki keskeisiä tulevaisuuden suurten haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen hidastamisen kannalta. Tiedostamme, että yhdessä toimimiseen liittyy haasteita, jotka ovat tehneet joistakin menneistä yhteisökokeiluista saavuttamattomia utopioita. Valokuvamme ja videomme dokumentoivat nykypäivän asuinyhteisöjen arkea, jossa pohditaan jatkuvasti vastausta siihen, mistä koostuu hyvä elämä. Kuvat kutsuvat visioimaan tulevaisuuden elämänmuotoa, jossa yhdistyisi ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys sekä mahdollisuus uudenlaiseen yhteisöllisyyteen kulttuurissamme.

Ella Kiviniemen ja Linda Mannerin kuvat ovat esillä kulttuurikeskus Stoassa 8.3.-18.4.2019.

Ville Ahon Leidi-koira rakastaa lunta. Aho muutti Solbackan yhteisöön liikkuvan Kotonen-talonsa kanssa Luovasta Kasvusta. Kuva: Linda Manner, 2019.
Lawentucheve tuntee perinteisen yrtteihin perustuvan lääkehoidon.
Kuvassa Maria Huichalao vastaanotollaan Pudahuelissa, Santiagossa.
Kuva: Patrik Rastenberger, 2018.

PATRIK RASTENBERGER & SERGIO PRUDANT projektistaan KÜME MOGÑEN – TERVE MIELI TERVEESSÄ MAASSA?

Lähdimme kehittämään hanketta PVF:n projekti-hakuun. Haku antoi mahdollisuuden kehittää ideaali-projekti; mitä haluaisimme tehdä jos saisimme lähes vapaat kädet. Ajatuksena oli yhdistää Sergion tutkimuksellinen työ ja asiantuntemus dokumentaariseen valokuvaukseen. Päätimme lähteä Chileen tutkimaan Mapuche-kansan käsitystä hyvästä elämästä ja heidän suhdettaan luontoon. Mielestämme aihe on ajankohtainen ja globaali sekä puhuttelisi myös suomalaista ja länsimaista yleisöä.

Lähestyimme aihettamme mielenterveyden kautta. Siitä aihe laajeni alkuperäiskansan ja teollistuneen kulttuurin maailmankuvan eroihin ja luontosuhteeseen. Mapucheilta on viety mahdollisuus elää oman filosofiansa mukaisesti. Koska heillä ei ole luonnonvaraisia metsiä, heidän ideaalinsa terveestä elämästä on mahdoton toteuttaa. Terveydestä ja yhteydestä luontoon on tullut poliittinen kysymys. Mutta voiko aikaa kääntää taaksepäin? Miten voisi vastustaa kehitystä, joka ei välttämättä ole editystä?

Iranin ja Irakin raja-alueella sijaitsevassa vuoristossa erään rakennuksen seinämässä komeilee tummanpunainen persiankielinen iskulause: ”Yhteiskunnan vapauden astetta heijastaa naisten vapauden aste.”  Kuva: Airin Bahmani, 2018.

AIRIN BAHMANI projektistaan YHDENVERTAISIA VUORILLA:

Länsimaissa harvemmin tiedetään Lähi-idässä toimivista poliittisista liikkeistä, jotka työskentelevät äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa vapaamman yhteiskunnan ja sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta. Osa näistä liikkeistä elää arvomaailmansa mukaisesti virallisten valtiollisten järjestelmien ulkopuolella. Uutiskuvasto ja -sisällöt keskittyvät tavallisesti väkivaltaan, humanitaariseen ahdinkoon tai Lähi-idän ihmisiin pelkkinä uhreina. Siksi valitsin aiheekseni yhden tällaisen liikkeen. Halusin näyttää sen suomalaiselle yleisölle.

Iran ei takaa kansalaisilleen yhdenvertaisia oikeuksia, vaan Iranissa on sukupuoleen, etniseen taustaan ja seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaa syrjintää, räikeää sosioekonomista epätasa-arvoisuutta ja vakavia puutteita poliittisten vapauksien toteutumisessa. Näiden yhteiskunnallisten epäkohtien pakottamina lukuisat Iranin kurdit ovat omistautuneet rakentamaan yhdenvertaisempaa, yhteiskuntaihanteidensa mukaista elämisen muotoa – maanpaossa Iranin ja Irakin välisessä vuoristossa. Projektini tarkastelee myös sitä, kuinka maanpaossa toimiva liike pyrkii vaalimaan omassa toiminnassaan ja olemassaolossaan sellaisia yhteiskunnallisia parannuksia, kuten naisten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, joita se ajaa kaikkialle Iraniin.

Poliittisen valokuvan festivaalin näyttelyt ovat avoinna Suomen valokuvataiteen museossa 8.3.–26.5.2019 ja kulttuurikeskus Stoassa 8.3.-18.4.2019. Festivaalinäyttely avautuu myös Pertin Valinta – Sekotavarakauppa ja Galleriaan maaliskuun aikana. Poliittisen valokuvan festivaali on kantaaottavalle valokuvaukselle omistettu monitaiteinen tapahtuma. Festivaali kannustaa valokuvaajia, taiteilijoita, tutkijoita ja yleisöä osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen.

Artikkelin aloituskuva: Delnya pakeni 18-vuotiaana silloista aviomiestään vuoristoon ja toimii nyt aktiivisesti naisten oikeuksien parantamiseksi maanpaossa. Kuva: Airin Bahmani, 2018.

Patricia Seppälän säätiö jakoi yli 50 000 eurolla apurahoja dokumenttivalokuvaukselle

Patricia Seppälän säätiö jakoi yli 50 000 eurolla apurahoja dokumenttivalokuvaukselle

Patricia Seppälän säätiö sai tänä vuonna yhteensä 157 apurahahakemusta, joista 11 oli säätiön kuvankäsittelykurssille. Säätiöltä haettiin apurahoja 731 339 eurolla. Apurahoja myönnettiin 20 hakijalle 54 755 eurolla eli noin 14 % hakemuksista sai myönteisen apurahapäätöksen.

Read More Read More

Facebook
Facebook
INSTAGRAM