Avainsana: Petteri Kokkonen

Elämää ja kuolemaa Laatokan laidalla

Elämää ja kuolemaa Laatokan laidalla

Kylmä helmikuinen perjantai-ilta, istun autossa tuntemattoman miehen kanssa matkalla tuntemattomaan. On vuosi 1999. Viimeinen rajapuomi aukeaa vajaan kolmen tunnin muodollisuuksien jälkeen, jännittää. Ei tässä kauas olla menossa, mutta hieman pelottaa.

Kelataan vielä pari vuotta taaksepäin, vuoteen 1997. Brittiläisessä lehdessä pisti silmään pieni artikkeli, jossa itärajamme mainittiin ”maailman suurimmaksi elintasokuiluksi”. Nopea puhelu kollega Jaakko ”Jaska” Julkuselle Lappeenrantaan. Tiedustelin, oliko Jaskan hyvin tuntemalla alueella todella niin kurjaa ja pitäisikö sitä lähteä pikaisesti dokumentoimaan. Jaskan mieleen painunut vastaus vuodelta 1997 oli: ”Sulla ei ole mitään kiirettä, se ei sieltä lopu.”

Aihe jäi kalvamaan takaraivoon ja alkoi tiedonkeruu ja kontaktien etsiminen, elettiinhän aikaa ennen kaiken tietävää Googlea. Toukokuussa 1998 pääsin pienen avustusjärjestön matkassa Karjalaan. Valitettavasti homma ei ”toiminut” eli venäjää taitamattomana, hotellissa asumalla ja laitoksissa vierailemalla en päässyt kiinni paikalliseen elämänmenoon. Piti löytää perhe.  

Marian ja Slavan 50-vuotishääpäivä, 2001.

Takaisin autoon ja vuoteen 1999. Jännitys alkaa laantua, kun raja jää taakse ja matkaseura osoittautuu kokeneeksi naapurissa kävijäksi, vaikkei kieltä puhukaan. On pimeää. Reilun tunnin päästä en ole enää kartalla, mutta kuski tuntee tien. Ennen Läskelää poikkeamme päätieltä ja ajamme sivutietä viitisen kilometriä, luminen Laatokka häämöttää, mäki alas vasempaan ja auto parkkiin. Taskulamppu kaivetaan esiin ja matka jatkuu jalkaisin polkua pitkiin Laatokan rantaviivaa seuraten. Koira haukkuu. Onneksi toinen tulijoista on jo vanha tuttu, joten minäkin uutena vieraana säästyn puremilta. Tuvassa vastaanotto on vieraanvarainen ja emäntä laittaa heti pöydän koreaksi. Kuski juo kupin kahvia, kiittää ja poistuu. Kyyti takaisin järjestyy reilun viikon päästä. ”Laatokan laidalla”-projektini on alkanut.

Sattuman ja sinnikkyyden avulla olin päässyt majoittautumaan karjalaisen Maria Belozerovan (s. 1930) ja hänen miehensä Slavan (s. 1927) mökkiin Hiidenselän kylään. Se oli onnenpotku, sillä vastaanotto oli lämmin ja avoin eikä nälkää tarvinnut nähdä. Ajat olivat surkeat, ruplan romahtaminen elokuussa 1998 oli ajanut maan talouden pohjalukemiin. Ihmiset eivät olleet saaneet palkkojaan tai eläkkeitään kolmen kuukauteen. Nälkä oli oikeasti vieraana monessa kodissa ja neuvostoaikojen perään haikailtiin.

Perunakuoppa, 1999.

Maaliskuun loppupuolella 1999 istuin amerikkalaisen viikkolehden kuvatoimittajan pakeilla Thames-joen rannalla. Mustavalkofilmit on kehitetty omassa kylpyhuoneessa ja itse vedostetut printit olivat pöydällä. Keskustelun aiheena oli kuva, jossa Maria huuhtoi pyykkiä avannossa Laatokan jäällä. ”I have never seen anything like this…”, palaute lämmitti, vaikka kritiikkituokion viimeinen kommentti sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin. ”…We are only interested in this area, if something like Chernobyl happens there.” No, toivottavasti ei kuitenkaan.

Maria huuhtoo pyykkiä Laatokassa, 1999.

Elettiin vuosituhannen viimeistä vuotta, joten päätin dokumentoida koko vuoden kierron. Maria oli jo kehunut, kuinka kaunista heillä on kesällä ja toivottanut tervetulleeksi. Pakkohan sitä oli lähteä katsomaan. Ja eihän sitä koskaan tiedä, vaikka vuodenvaihteessa millenium-virus tiputtaisi lentokoneet taivaalta ja tilttaisi tietokoneet, kuten lehdistössä peloteltiin.

Lehmiä, 2008.

Dokumentointi jatkui, vuodesta tuli kaksi, kahdesta viisi, viidestä kymmenen ja sitten ollaankin jo kohta tässä päivässä. Kuvausmatkoja on kertynyt lähes nelisenkymmentä. Ilman Marian apua oppaana ja tulkkina projektini olisi loppunut jo ensimmäiseen matkaan. Kaikki kylällä eivät suhtautuneet vieraaseen täysin varauksetta. Maria sai välillä kuulla kunniansa, mutta vieraskoreana jätti kääntämättä. Totesi vaan, että ”jatketaan matkaa”.

Heinäkuussa 2019 Hiidenselän kylän raitilla on hiljaisempaa kuin viime vuosituhannella. Parhaimmillaan paikallinen saha työllisti lähes tuhat henkilöä, nyt kylältä löytyy hädin tuskin sen verran asukkaita. Vesi on edelleen kantovettä, vaikka televisiosta saattaakin satelliitin kautta näkyä 334 kanavaa. Raitilla vapaana liikkuvat lehmät ovat vaihtuneet peltilehmiksi. Kuvailen kylällä ilman Mariaa, hän tosin lähtee saattelemaan ja vilkuttamaan vierasta kotimatkalle.

Perjantai-iltana 27.9.2019 puhelin soi ja yksi aikakausi loppuu.

Aleksander pilkillä Laatokalla vuosina 1999 ja 2019.

Sunnuntai-aamuna, ennen kukonlaulua, istun rajalla autossa neljän ystäväksi käyneen tohmajärveläisen SPR:n jäsenen kanssa. Viimeisen 20 vuoden aikana kyyti on aina löytynyt, kun siihen on ollut tarvetta. Olemme liikkeellä hyvissä ajoin, sillä koskaan ei tiedä kauanko naapurin rajamuodollisuudet vievät. Hautajaisista ei voi myöhästyä. Uskomatonta, kahdeksantoista minuuttia koko hoito. Kokeneet rajanylittäjät hämmästyvät lisää, kun naapurin viimeinen puominvartija toivottaa vielä kaiken lisäksi englanniksi ”Good morning, welcome!”. Ensimmäinen kerta meille kaikille.

Tuttu tie on jälleen remontissa, tällä kertaa sitä parannetaan ilmeisesti tosissaan. Työn laadusta en tiedä, mutta koneet ovat ainakin meidän länsinaapuristamme. Pitää myös hieraista silmiään useamman kerran, kun vastaan alkaa tulla matkailukylttejä, joita osaa lukea helposti: ”Ski Resort”, ”Architectural Monument” jne. Jotain on tekeillä. No, Hiidenselän kylään johtavalla pikkutiellä suuren maailman meno ei vielä näy. Kuoppia riittää.

Toiset hautajaiset. Ensimmäisistä on jo reilut kymmenen vuotta. Slava hymyilee vieressä, kun Marian punainen arkku lasketaan lepoon. Tippa tulee silmään, vaikka tätä on tiedetty odottaa. Pappi on käynyt jo eilen. Me maallikot heitämme vuorotellen kolme kourallista multaa arkun päälle. Neljä lapiota heiluu ja hautakumpu on valmis koristeltavaksi. Puinen risti, kestokukkia ja matkaevästä, ruokaa, ei vodkaa ja tupakkaa kuten viereiselle haudalle aikanaan. Slava hymyilee edelleen, tuttu kuva. Marian haudalla kukkien välistä pilkistää puisissa kehyksissä toinen tuttu kuva, Marian itsensä valitsema. Nyt Maria ja Slava hymyilevät yhdessä, vierekkäin, ikuisesti, kiveen kirjoitetusti.

Marian hautajaiset, 2019.

Tyhjä olo, vaikka muistotilaisuudessa pöydät ovatkin notkollaan tarjottavaa. Tässäkö tämä nyt oli? Onko “Laatokan laidalla”-projektini päätepisteessä? Puheet on pidetty ja pöydät tyhjenevät, tilaisuus on loppumaisillaan. Viereeni istahtaa yksi Marian lapsenlapsista, se, joka taitaa suomea yhtä paljon kuin minä paikallista. Onneksi kielitaitoisiakin löytyy tulkkaamaan. Katsellaan kännykästä kuvia uudesta upeasta talosta ja saunasta, joka kuvissa näyttää Marian mökin kokoiselta. Nyt tarvitaan paperia, ei tähän hätään löydy kuin pahvinpala. Pahville piirtyy kartta ja kartalle avainpiilo. Kiitos Maria, kiitos Slava, kiitos jälkipolvi, kiitos koko kylä, tästä on hyvä jatkaa….

Maria kertoo kuvista -video

Copyright Petteri Kokkonen 2019 / Petteri Photography 2019 for Patricia Seppälä Foundation. No unauthorised reproduction online, in print or in any other media.

Kuvajournalisti Petteri Kokkosen ura alkoi Ilkka-lehden kesäkuvaajana 1991. Varusmiesaika kului kamera kourassa ympäri Suomea Ruotuväki- lehden palveluksessa. Syksyllä 1993 alkoi matka maailmalle. Himo päästä ikuistamaan elämää maailman eri kolkkiin oli ja on kova. Työ on vienyt mm. Belfastiin, Darfuriin, Eritreaan, Filippiineille, Inariin, Intiaan, Lappeenrantaan, Liberiaan, Mikkeliin, Myanmariin, Palestiinaan, Punkaharjulle, Siperiaan, Tazhikistaniin, Turkuun ja taas takaisin kotiin perheen luo Lontoon. Patricia Seppälän Säätio on tukenut Kuvaajan ”Laatokan laidalla”- projektia vuodesta 2005 lähtien. 

Facebook
Facebook