Tekijä: Jari Silomäki

Kohdata ja katsoa – työskentelyni valokuvaajana

Kohdata ja katsoa – työskentelyni valokuvaajana

Aloitin valokuvauksen opinnot Muurlan opistossa 1996. Opiskeluvuoden päätteeksi tein näyttelyn nimeltään Ei voi pitää punaista. Tallensin kuviini isoäitini arjen pappani kuoleman jälkeen. Puolessa vuodessa kuvattu harjoitustyö oli silmiä avaava. Ymmärsin toiminnan valokuvaajana olevan paljon muutakin kuin kuvaustapahtuman hetkellä tehtyjä valintoja valosta ja rajauksesta. Valokuvaaminen on myös puhetyötä ja nonverbaalista viestintää, jonka päämääränä on turvallinen ja avoin kohtaaminen. 

Kaksikymmentä vuotta tästä koulutyöstäni päädyin etsimään luokkanousun tehneitä ihmisiä. Mielikuvissani heidän arkensa oli kaukana mummoni koivujen ympäröimästä pihapiiristä. Oli kuitenkin selvää, että pyrin kohtaamaan heidät samalla katseella, jolla olin kuvannut isoäitini. Tämä oli minun vastineeni kuvastoon, jossa vaurautta oli kategorisesti kuvattu kapitalismin ja rahan palvonnan näkökulmasta. Esimerkiksi Lauren Greenfieldin vuosikymmeniä valmisteltu suurteos Generation Wealth näytti mielestäni kuvissa olevat ihmiset vähättelevässä valossa. 

Tapasin henkilöt heidän kodeissaan. Olin yhteydenotossa toivonut kultakin kaksi tuntia aikaa. Siihen aikakehykseen sovittelin tutustumisen, tarjoilujen nauttimisen, haastattelun, kuvauspaikan etsimisen, valojen pystytyksen, huonekalujen siirtelyn, ohjauksen ja kuvauksen. Valtaosan ajasta nieli haastattelu. Esitin kaikille samat lapsuuteen ja nuoruuteen painottuvat kysymykset. Menneisyyden intensiivisessä muistelussa ajan kulku hämärtyi. Haastattelusta muodostui tärkeä osa henkilöohjauksen kaarta. Se loi automaattisesti kiireettömän hengailun hetken kohdattavan henkilöhistorian varrelle, sekä johdatti, yhdisti ja antoi työkalut valokuvaamisen vuorovaikutustilanteeseen. 

Mukanani oli kolme valosettiä ja kaksi heijastinta. Valaisin kuvat suoralla ja vahvalla, mutta pehmennetyllä ja lämpimällä valolla. Valon funktio oli rajata kuvan pääelementit ja sitoa tapahtumat intiimin iltanuotion piiriin. Tällä hain samaa suoruutta mitä oli Bertol Brechtin paljastavassa teatterivalaistuksessa. Brechtin tapa käyttää valoa oli sukua Jacob Riisin poliittiselle valolle. Tanskalainen Riis kuvasi New Yorkin alemman työväenluokan elämää 1880-luvulla uudella magnesium-salamavalolla. Tarkoituksena oli paljastaa kaupungissa piilevä kurjuus. Kuvasin kaikki ihmiset identtisessä valoympäristössä, jonka tarkoitus ei ollut suinkaan paljastaa, vaan etäännyttää ja muistuttaa toisen ihmisen subjektiivisesta katseesta. 

Lähtiessäni jätin pöydälle tai lipaston päälle mustan paperin ja valkoisen tussin. Toivoin jokaisen kirjoittavan niillä myöhemmin haastatteluaineistosta editoimani tarinan äidinkielellään ja omalla käsialalla. Kerroin käsialan kuvan pinnassa toimivan henkilöiden äänenä, fyysisenä kädenjälkenä ja painaumana. Tämä paljastui projektin haastavimmaksi osuudeksi. Intialaiselta rakennusyrittäjältä anelin tekstiä vuoden ajan kunnes FedEx lähetti oli vihdoin ovelleni. Vanha herrasmies Dubaista palautti mustan paperin piironkinsa päältä 1,5 vuoden odottelun jälkeen. Eräs johtaja Shanghaista ei ole palauttanut tekstiä vielä näitä sanoja kirjoittaessani. 

Näyttelyn nimitarina on Dr. Kalpana Sarojin elämänkuvaus. Kaksitoistavuotiaana Bombayn slummiin naitetusta kastittomasta Sarojista tuli monien käänteiden jälkeen satumaisen rikas. Hän oli ensimmäinen nainen mukana Bombayn rakennusbisneksessä. Sitä ei kaupungissa toiminnut mafiajohto katsonut hyvällä. Dr. Kalpana Sarojin kertoman mukaan hänen perässään kulki palkkamurhaaja. Hän opetteli piiloutumaan ja käyttämään asetta. Myöhemmin Saroj keskittyi  auttamaan järjestönsä kautta kastittomia naisia ja työttömiä nuoria. Näyttely Ihmisrakas Kalpana – luokkanousuni tarina on hänen ja neljäntoista muun ihmisen tarina, ja kuten mummoni tarina, toisen ihmisen silmin nähty.

Kuvissa olevat tarinat: http://www.jarisilomaki.com/projects/the-affectionate-kalpana-my-story-of-class-mobility/

Jari Silomäki on Helsingissä asuva valokuvaaja. Hän on valmistunut Turun Taideakatemiasta 2001 ja Taideteollisesta Korkeakoulusta 2007.

Silomäen työskentelyn keskipisteenä on jo kahden vuosikymmenen ajan ollut yksilön sijoittuminen oman aikansa yhteiskunnalliseen kertomukseen. Ilmaisukeinona on tarinallinen dokumenttivalokuva, jossa esiin nousee tekstin ja kuvien liitto. 

Tällä hetkellä Suomen Valokuvataiteen museossa on esillä Silomäen laaja yksityisnäyttely Tunteiden maantiede

Näyttely on Korona-pandemian vuoksi katkolla 1.12.-20.12.2020 mutta avataan taas 21.12.2020 ja on auki 6.1.2021 saakka.